Keskushallinnon paniikki

Vuoden 2019 alusta voimaan tuleva maakuntauudistus muuttaa monien viranomaishallintojen asemaa yhteiskunnassamme. Uudistuksen ihailtava tavoite on siirtää valtaa ja päätöksentekomahdollisuutta keskushallinnolta maakuntiin lähemmäs kansalaisia ja heidän elämäänsä. Ennalta moni saattoi ajatella, että tämä uudistus ei liiemmin ole mieluisa kaupunkikeskeiselle ajatusmaailmalle ja ministeriöiden virkakaartille. Uudistuksen aikana onkin tullut jo vastaan monenlaisia viritelmiä, joilla ministeriöt pitäisivät edes jollain lailla ohjaus- tai lausuntovaltaa itsellään.

Maaseudun Tulevaisuus uutisoi viime viikolla valtakunnallisen lupaviraston perustamisesta, josta työnimenä on käytetty Luovaa. Olen pelon sekaisin tuntein valmistelua seurannut ja esittänyt kriittisiä kysymyksiä valmistelijoiden linjauksiin. Tähän keskuslupavirastoon oltaisiin siirtämässä aluehallintovirastoilta ja maakunnallisilta Ely-keskuksilta ne tehtävät, jotka koskisivat suuria ympäristölupahankkeita, Naturaa, maisema- ja kulttuuriasioita sekä Valviran erilaisia tehtäviä. Viraston toiminta olisi jalkautettu maakunnallisiin toimipisteisiin. Kauniina ajatuksena yhdessä virastojen virastossa olisi, että isot ympäristölupahankkeet, kuten vaikkapa kaivoshankkeiden ympäristöluvat, hoidettaisiin keskitetysti yksillä ohjeistuksilla. Taustalla lienee surullisen kuuluisan Talvivaaran epäselvyydet luvituksessa.

Keskitetyllä Luovalla olisi kuitenkin maakunnasta valtaa siirtävä vaikutus. Vaikka valmistelussa kauniisti puhutaan muutamista käsiteltävistä asioista, tahtoo surullisen kuuluisa totuus olla, että aika nopeasti tuollaiseen virastoon löytyy huomattavan paljon erilaisia sopivia asioita, joita maakunnassa ei osata päättää. Siihen tarvitaan keskusviraston ohjausta ja valta siirretään näppärästi virkamiespäätöksillä takaisin ministeriön massiiviovien taakse. Tämä ennakoitavissa oleva kehitystrendi on täysin maakunta-ajatusta vastaan.

Kylmiä väreitä nosti tieto valmistelusta, jossa Luovaan oltaisiin valmistelemassa ympäristöasioiden yleisen edun yksikköä. Jo pelkkä yksikön nimi herättää monelle maaseudulla asuvalle painajaisenkaltaiset tunteet. Maaseudun väki lienee tottunut, että kun yleinen etu otetaan esiin, alkaa yksittäinen maaseudun asukas, yrittäjä tai maanomistaja olla häviäjä. Jos laajat maisema-asiat päätetään keskitetysti Luovan sisällä olevassa yksikössä, alkavat maaseutualueiden ominaiset piirteet tuntumaan keskitetysti arvokkailta. Sellaiset alueet voidaan tietenkin yleisen edun nimissä suojella. Maaseudun reservaatti lähestyy vaarallista vauhtia petojen ja luonnonsuojelualueiden unelma-alueena.

Itsenäisessä Suomessa on ollut 100 vuotta perusteena vallan kolmijako, jossa oikeuslaitoksella on kiistojen ratkaisijan rooli eduskunnan säätämien lakien mukaisesti. Siihen kokonaisuuteen tuntuukin vallan oudolta, että maakuntauudistuksen myötä ollaan perustamassa uutta virastoa, jonka sisälle tulisi erillinen yksikkö, jonka tehtävänä olisi ratkoa viranomaisten riitaisuuksia. Maalaisjärjellä alkaa haista, että nyt ollaan rakentamassa tuomioistuinta viranomaisille erikseen. Maallikot käykööt edelleen oikeutta käräjillä. Valmistelussa näiden osalta on syytä olla vielä tarkkana, ettei Luovasta tulekin Valuva, kuten eräs keskeinen valmistelussa oleva virkamies tokaisi.